Niina Nurminen

niinanu@welho.com tel. +358 50 3276 603

Taiteilijan rooli yhteiskunnassa joulukuu 17, 2007

Ote artikkelikokoelmasta nimeltä Taide keskellä elämää (Like 2007). Julkaisu liittyy Kiasman Taide Hyvinvointivaltion Uudistamisessa (THU-ohjelma) hankkeeseen.

 

 

Taiteilijan rooli yhteiskunnassa

Näyttelijän asema on muuttunut valtavasti viimeisen vuosikymmenen aikana. Ns. vapaita freelancenäyttelijöitä on tällä hetkellä enemmän kuin koskaan aikaisemmin, sillä teattereiden vanhat kiinnitysjärjestelmät ja hautakivisopimukset on käytännössä purettu. Muutos on asettanut kokonaisen ammattikunnan aivan uudenlaisten haasteiden eteen. Kauan kaivattu taiteilijan vapaus merkitsee toisaalta omaa päätäntävaltaa ja sitä, ettei teatterin ilmoitustaululta käydä enää lukemassa mihin rooliin on talon puolesta määrätty. Samaan aikaan se merkitsee myös satunnaisia pätkätöitä ja ajoittaista työttömyyttä sekä vaatimusta oman ammattitaidon jatkuvasta ylläpitämisestä ja kehittämisestä. Vapaus voi olla kaukana vapaan taiteilijan arjesta.

Näyttelijä pyrkii toteuttamaan ensisijaisesti käsikirjoittajan ja ohjaajan näkemystä sekä tuottajan tai teatterijohtajan tavoitteita, jotka voivat olla ristiriidassa näyttelijän oman maailmankuvan kanssa. Toisaalta roolisuoritukseen voivat vaikuttaa myös vallitsevien yhteiskuntakäsitysten, normien, kliseiden, markkinoinnin, iltapäivälehtien, kriitikoiden tai kollegoiden luoma kuva, jota näyttelijä pitää tiedostamattaan tai jopa tietoisesti yllä kuvitellen mitä muut häneltä odottavat. Yksittäisenä työntekijänä voi tuntua petollisen turvalliselta noudattaa yleisesti hyväksyttyä ja vastaavasti vaaralliselta ajatella rohkean ennakkoluulottomasti ja kriittisesti, kun työsuhteet ovat aina määräaikaisia ja työnantajapiiri pieni.

Miksi yksittäinen taiteilija ei voisi muuttua työntekijästä aktiiviseksi toimijaksi, osallistua rohkeammin yhteiskunnalliseen keskusteluun ja hyvinvointivaltion kehittämiseen myös julkisesti? Miksi hän ei voisi olla päättämässä siitä kenen tarinoita ja minkälaisia tarinoita haluaa kertoa, missä ja miksi?

Joku sanoi, että todelliset valtaapitävät ovat niitä, jotka työllistävät taiteilijoita. Tänä päivänä valtaa pitää kasvoton joukko yrityksiä ja mainostoimistoja, jotka sponsoroivat ja markkinoivat viihdeteollisuutta ja pitävät taiteilijat hiljaa. Tämä pätee ainakin useissa televisiotuotannoissa ja suurten näyttämöiden ohjelmistoissa. Vaikka näytelmässä, elokuvassa tai televisiosarjassa olisikin sisältöä, niin viimeistään näyttelijää haastatteleva toimittaja kääntää puheen viihteelle, sillä yhteiskunnallisuus ei sovi viihdelehdistön imagoon. Eivät lukijat ole kuulemma kiinnostuneita siitä mitä näyttelijä, varsinkaan nainen, ajattelee vaan siitä miltä tämä näyttää juhlakauden hepeneissä. Suotavaa olisi, että naisella olisi ihania ihmissuhdeuutisia tai vähintään vakavasti otettava mies taustalla vaikuttamassa. Naisnäyttelijän sanojen perään liitetään lähes poikkeuksetta pitkä lista tuotteita, jotka ovat ajankohtaisia jokanaisen meikkipussissa juuri nyt.

Joskus muinoin hovissa oli narri, jonka tehtävänä ei ollut kumarrella liiemmin kuningasta tai talonpoikaa, vaan näyttää peiliä valtaapitäville asettamalla kyseenalaiseksi niin yhteiskunnassa vallitsevat käsitykset kuin työnantajansa teot, sanat ja aseman. Narri otti rehellisyyden nimissä ison riskin. Käsi, joka narria ruokki, saattoi myös katkaista narrin kaulan. Vain taiteilijalla itsellään on valta vapauttaa narri kahleista tekemällä asioita rohkeammin näkyviksi ja provosoimalla yhteiskuntaa keskusteluun vaikeista ja vaietuista asioista, joihin markkinamaailma ei koskaan taivu.

Miten yksittäinen taiteilija voi tänä päivänä osallistua hyvinvointiyhteiskunnan kehittämiseen, jos se ei voi sitä perinteisessä ympäristössään tehdä? Menemällä sinne, missä ihmiset ovat, arjen keskelle; työpaikoille, kouluihin, päiväkoteihin, sairaaloihin, vanhainkoteihin, vankiloihin, laitoksiin ja vastaanottokeskuksiin. Kehittämisen varaa on ainakin niiden ihmisten arjessa, jotka tekevät töitä ja elävät näissä paikoissa ja jotka eivät säännöllisesti, jos koskaan, pääse näkemään taidetta siinä ympäristössä, missä sitä on perinteisesti totuttu näkemään. Taide voi tehdä kunniaa ihmisille, jotka eivät sitä muuten saa. Taiteen kautta he voivat tulla kuulluksi ja nähdyksi. Tänä päivänä taiteilijan todelliset vaikutusmahdollisuudet saattavat hyvinkin olla muualla kuin taidelaitoksissa ja julkisilla paikoilla.

Kun taiteilija astuu ulos perinteisestä roolistaan, hän rikkoo rajoja. Se herättää väistämättä tunteita ja ennakkoluuloja taidekentällä ja sen ulkopuolella. Ketkä määrittelevät mikä kuuluu taiteilijan rooliin ja mikä ei tai mikä on taidetta ja mikä ei? Taiteilijan vapautta on se, ettei ole pakko lokeroida ja määritellä itseään muiden mukaan. Riittää että on rehellinen itselleen ja luo omat rajansa, joiden sisällä voi hyvällä omalla tunnolla toimia.

Näyttelijöiden keskuudessa on ollut pohdintaa siitä mikä on hyväksyttävää työtä. Jossakin vaiheessa kasvomainos televisiossa oli ehdottoman halveksittavaa ja siihen ”sortuivat” vain ne, joilla oli joko varaa siihen, ts. tutut ja yleisön rakastamat näyttelijät, joiden uskottavuutta ei syönyt nakkimainos Napakympin välissä tai jo kelkasta pudonneet, joilla ei ollut muuta menetettävää kuin palkkio mainostoimiston koekuvausjonossa seisovalle kollegalle. Nykyään kunniallinen perusnäyttelijäkin voi hyvällä omalla tunnolla esiintyä televisiomainoksessa ja juontaa visailuohjelmia, sillä hänellä on siihen motiivi, jonka kaikki enemmän tai vähemmän hyväksyvät: lainat on maksettava ja palkattoman kesän elanto turvattava. Sitä paitsi eihän mainoksia tarvitse nykyään edes hävetä. Palkitut elokuvaohjaajat ja kuvaajat kun tekevät niistä laatuviihdettä, jota lapset rallattavat ala-asteen välitunneilla. Näkyvyys saattaa lisätä näyttelijän markkina-arvoa, mutta taustalla vaanii sirkushevosen homma. ”Vuokraa julkkis” –keikoilla, joissa tunnettuja kasvoja palkataan taskua lämmittävään hintaan firman juhlissa edustamiseen ja isäntäväen vaikutusvallan pönkittämiseen, tuskin pääsee näyttämään osaamistaan. Hullujen päivien näyttelijäjuontaja vetää väkeä tavaratalotarjousten perään keltaiseen muoviin käärittynä, mutta varsinaisesta ammattitaidosta ei silti taida olla kysymys. Syksyllä tulevat talven ensimmäiset tarjolla olevat joulupukkikeikat sähköpostiin. Niissä on kuulemma se hyvä puoli, ettei parran ja peruukin alta tunnista ja omat kasvot säilyvät. Korkeasti koulutetun näyttelijän itsetuntoa se kuitenkin nakertaa sisältä käsin.

Tähänkö Suomen toiseksi kallein koulutus hävittäjälentäjäkoulutuksen jälkeen valmistaa? Näyttelijöitä koulutetaan yhä tähdiksi valokeilaan, vaikka samaan aikaan pitkiä elokuvia valmistuu vuodessa vain noin 15 kappaletta, teattereissa produktiokohtaiset roolit päätyvät harvoin, jos koskaan, yleiseen hakuun ja tv- sarjoistakin suurin osa ostetaan halvalla ulkomailta. Entä jos taidekorkeakoulut kasvattaisivat tulevia taiteilijoita myös elämää varten ja rohkaisisivat käyttämään taiteen tekemisestä saamaansa tietoa, taitoa ja kokemusta laajemmin hyväkseen?

Näyttelijällä on tietoa muustakin kuin roolin rakentamisesta. Lavalta saa kokemusta mm. vuorovaikutus- ja ryhmätyötaidoista, itseilmaisusta, viestinnästä ja esiintymisestä, luovuudesta ja luovuuden johtamisesta, muutoksesta ja epävarmuuden sietämisestä, erilaisuuden ymmärtämisestä ja hyväksymisestä sekä intuitiosta ja tunneälystä. Näillä tiedoilla ja taidoilla tulee olemaan kova kysyntä tulevaisuudessa, kun Suomea ylläpidetään kilpailukykyisenä hyvinvointivaltiona. Suomi saadaan nousuun vain yhteistyössä yhteiskunnan eri tahojen kanssa. Tieteen, taiteen ja liike-elämän yhteistyöstä puhutaan jo nyt.

Taiteilijan etiikka vaatii kuitenkin kysymään kenen palveluksessa olemme ja mitkä ovat todelliset tarkoitusperät joihin työtämme saatetaan käyttää hyväksi taiteen uusilla työkentillä. Joskus on viisasta kieltäytyä kovapalkkaisestakin työstä. Yritys- ja markkinamaailman kieli on taiteilijalle usein niin vierasta, että se saattaa häikäistä. Työnkuvan laajentuessa taiteilijan yksi suurista haasteista onkin erilaisten kielten ja kulttuurien ymmärtäminen. Pelkästään sydämellä ei näe hyvin.

Nouseva trendi on valjastaa taiteilijat puristamaan yrityksen työntekijöistä vieläkin enemmän tulosta luovuuden ja vuorovaikutuksen nimissä. Luovuus ei ole projekti vaan jatkuva prosessi, joka vaatii kehittyäkseen iloa, rohkeutta, kriittisyyttä, motivaatiota, avoimuutta, tervettä itsetuntoa, yhteisöllisyyttä ja ennen kaikkea tilaa ja aikaa. Onnellista olisi, jos yhteisö soisi yksilön kasvaa ja kehittyä turvallisessa ja arvostavassa ilmapiirissä ilman pelkoa välittömästä irtisanomisesta, kun projekti ei ole tuottanutkaan toivottua tulosta. Luovuus ei ole ehtymätön voimavara, vaan se tarvitsee uudistuakseen ajoittaista joutenoloa ja tätä nopeaan kehitykseen ja kasvuun sokeutuneen voi olla vaikea hahmottaa. Ei ole mitään mieltä kutsua näyttelijää opettamaan vuorovaikutustaitoja ja odottaa ihmetekoja tilanteessa, jossa lääkäreiltä ja hoitajilta on riistetty kaikki yhdessä toimimisen edellytykset ja kirurgit pelkäävät veitsen lipsuvan väsymyksestä, kiireestä ja ihanteiden särkymisestä. On myös eettisesti kyseenalaista pyytää näyttelijää vetämään draamatyöpajaa, jonka piilotarkoitus on paljastaa työntekijöistä ”mädät omenat”, jotka johto sitten heittää pihalle. Kätevää yritysjohdon kannalta, mutta tuhoisaa näyttelijälle irtisanomisuhan alla olevista työntekijöistä puhumattakaan.

Rajojen rikkomisesta täytyy seurata rajojen uudelleen määrittely. Jos on yhtenä iltana mainostanut televisiossa himokkaasti jäätelöä tai nolannut itsensä tyhjänpäiväisessä visailuohjelmassa, voiko seuraavana päivänä olla draaman keinoin herättämässä vakavaa keskustelua työyhteisön tulehtuneista suhteista ja säilyttää silti uskottavuutensa? Toivottavaa olisi, että taiteilijat voisivat elättää itsensä todellista ammattitaitoaan vastaavassa työssä, jossa olisi myös eettisesti kestävä pohja.

Lopulta jokainen määrittelee kuitenkin itse omat rajansa ja vapautensa ja päättää mikä on itselleen mielekästä. Kaikista ei ole riisumaan roolia sairaalan aulassa ja kohtaamaan vaikeasti vammaisia lapsia tai vankilan kovia kundeja, pakolaisia tai yritysjohtajia, eikä onneksi tarvitsekaan olla. Jotkut näyttelijät ovat parhaimmillaan juuri parrasvaloissa ja syttyvät ilta toisensa jälkeen teatterille, kun taas toisille taiteen uudet työkentät voivat tarjota taas kokonaan uuden ammatin ja elämäntehtävän. Osa näyttelijöistä sukkuloi suvereenisti molempien työkenttien väliä ja onnistuvat näin rikastamaan monia osa-alueita itsessään. Samalla on mahdollista tehdä vähintään yhtä haasteellista työtä kuin teatterissa ja mikä parasta, omaa ammattitaitoa ja ihmisten hyvinvointia edistävää työtä, jolla on positiivisia vaikutuksia ympäristöön ja omaan ajatteluun.

 

Niina Nurminen

näyttelijä

←takaisin edelliselle sivulle

 

 

Mainokset
 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s